Omituisen rauhallista.
Näin monet kuvailivat Kabulin tilannetta vielä viikko sitten, kunnes taas räjähti. Pommi-iskuista on tullut niin arkipäiväisiä, että parin viikon tauko tuntuu aina pahaenteiseltä.
Kabulissa ei koskaan voi tuntea oloaan täysin turvalliseksi. Lempiravintolaani saatetaan iskeä koska vain. Ikkunani ovat helisseet räjähdyksen voimasta kymmeniä kertoja sen vuoden aikana, jonka olen asunut täällä. Joka kerta kun astun ovesta ulos, mielessäni käy sieppauksen mahdollisuus.
Silti saatan joskus kävellä lyhyitä matkoja. Käyn katsomassa nähtävyyksiä. Kabulissa on myös keilaratoja ja elokuvateattereita. Yksi baarikin löytyy.
Näissä paikoissa ainoat länsimaalaiset ovat useimmiten toimittajia. Muut ovat vetäytyneet betonimuurien taakse, mistä heitä lasketaan kaupungille vain työasioissa. Jotkut lähetystöt kuljettavat työntekijöitään helikoptereilla.
Ulkomaalaisten avustustyöntekijöiden sieppaukset ovat lisääntyneet. Paikallisten sieppaukset ovat paljon yleisimpiä, vaikkei niistä uutisoidakaan. Toimittajana en koe olevani erityisen todennäköinen kohde. Silti moni tuntee jonkun, joka on siepattu tai tapettu.
Kun vuosi sitten naapurini ammuttiin oveni eteen, jouduin punnitsemaan Kabulissa asumisen turvallisuutta tarkkaan.
Päädyin jäämään, sillä koen näistä asioista kirjoittamisen tärkeäksi. Sitä paitsi voin vapaasti valita milloin haluan lähteä. Tätä etuoikeutta ei ole suotu afgaaneille.
Kirjoittaja on Kabulissa asuva suomalainen toimittaja.