Afganistanilaiset ovat kärsineet sodista jo neljä vuosikymmentä, eikä rauhan saavuttaminen maassa tule olemaan helppoa.
Tästä on hyvänä muistutuksena vuonna 1992 puhjennut sisällissota, jossa eri etnisiin ryhmiin kuuluneet komentajat taistelivat vallasta ja pommittivat siviilejä. Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen yhteiskunnan syvät railot nousivat pinnalle, pääkaupunki Kabul syöksyi anarkiaan ja sodan tuiskeesta nousi valtaan ääri-islamistinen Taleban.
Arvet ovat edelleen syvällä afganistanilaisten muistoissa ja repivät jopa nuorempien sukupolvien välejä. Etniset vähemmistöt kokevat, että presidentti Ashraf Ghanin hallinto on suosinut pataanienemmistöä. Vahvasti keskitetty hallinto ei auta luomaan tunnetta kaikkien ryhmien osallistumisesta politiikkaan.
Erot ovat suuria myös kaupunkien ja maaseudun välillä, sillä viime vuosien kehitys ei ole ulottunut maaseudulle. Hallitus nähdään heikkona ja korruptoituneena, kun taas Talebania pidetään tehokkaampana vaihtoehtona varsinkin etelässä.
Siinä missä Kabulissa itsemurhapommittajien hautoja ei uskalleta nimetä, Kandaharin laidalla al-Qaidan ja Talebanin jäsenten haudat ovat vieläkin avoimesti pyhiinvaelluskohteita.
Rauhansopimus on tärkeä askel Afganistanissa, mutta maan sisäiset ristiriidat eivät sen avulla häviä.
Suurimmaksi osaksi pataaneista koostuvan Talebanin tuominen osaksi hallitusta saisi vähemmistöt varmasti entistä hermostuneemmiksi.
Siksi on tärkeää, että kansainvälinen yhteisö ei taas hylkää Afganistania, kuten on historian aikana monesti käynyt.